EILAN KYNÄSTÄ

Yritän kertoa lyhyesti elämäni tähän astisen tarinan. Synnyin Tampereen Viinikassa 6.7.1916 Sanni ja Aksel Lehtolan ainoana lapsena. Isä oli Aaltosen kenkätehtaassa työssä, äiti kai oli kotihommissa. En ole tästä varma. Myöhemin muutimme Amuriin, siihen työläiskortteliin josta on Tampereella osa vielä olemassa museona. Silloin kai meillä jo oli kenkäkauppa Hämeenkadulla, jota äiti ja isän sisaret hoitivat.

Amurin työlaiskorttelit

Talossa oli monta kamaria ja yksi keittiö. Sanottiin Osapiisiksi. Vaarilla oli kulmahuoneessa suutarin verstas. Vietin siellä kaiket päivät seitsemän vuotiaaksi asti. Vaari oli hauska, iloinen ukko, ryyppäsi viinaa silloin tällöin.
Pidin hänestä. Myöhemin muutimme Pyynikin rinteelle jonne isä rakensi ainakin kolme taloa. Ne ovat vielä olemassa ja hyvässä kunnossa. Kadun nimi silloin oli Tahmelan Tie ja talot olivat numerot 7-8 ja 9. Siitä viimeisestä lähdimme Brasiliaan. Tampereella ilmestyvässä Työkansa nimisessä lehdessä oli siihen aikaan juttua siirtolahankkeesta Brasiliaan. Penedo-nimisen maatilan ostosta siirtolaa varten. Hyvin monet innostuivat lähtemään sinne tropiikkiin, minun vanhempani myös. Jos olisin pärjännyt koulussa niin emme olisi lähtenyt. Mutta jäin luokalleni Tyttölyseon kolmannella luokalla, ja silloin vanhempani päättivät lähteä kun ei minua kannattanut yrittää kouluttaa, ja toiseksi se että jäin luokalle oli kamalan suuri häpeä.
Olen kyllä sitä mieltä että se oli minun onneni. Alkuaika täälla oli vaikeaa mutta ei se minua haitannut.

Sitten, vuonna 1935 menin naimisiin suomalaisen miehen kanssa, ja muutimme sokeriruokofarmille asumaan. Se oli ikävää aikaa. Vuonna 1950 karkasin ja menin Riion hierojaksi. Kestin sitä vuoteen 1957, jolloin onnistuin saamaan uuden miehen, suomalaisen Martti Ampulan (jossa ei ollut mitään vikaa). Hän kesti minua vuoteen 1996.

Yritin maalailla tauluja mutta ne eivät kelvanneet kenellekään. Sen jälkeen vuonna 1964 aloin yrittämään tehdä tauluja kangaspuilla. Se onnistui. Se homma onkin antanut jokapäiväisen leivän ja paljon muuta lisäksi tähän saakka, ja antaa kai edelleenkin. Myös mainetta ja kunniaa olen saanut ihan tarpeeksi. Nyt viimeksi, helmikuun 14 päivänä, Suurlähettiläs Hannu Uusi-Videnoja luovutti minulle Suomen Leijonan ritarikunnan ritarimerkin. Se on tai oli urani huippu. Mitä muuta vielä voin odottaa? Haluan kiittää tästä kunniasta presidentti Tarja Halosta ja myös Suomi-Brasilia seuran johtoa, jotka aiheuttivat tämän.
Niin että: Kiitos! (vaikka en mielestäni ole tällaista ansainnut).

Haluan esitellä tässä joukkoni. Nykyään ei ole montaa tässä hommassa, mutta on tarpeeksi. Vuosia sitten minulla oli parikymmentä tekijää, nyt puoli tusinaa. Itse en ole koskaan kutonut, olen siihen liian laiska. Aina olen vain suunnitellut ja piirtänyt ja värittänyt, en enempää, ja pannut nimeni alle. Vanhin näistä kutojistani on Paulo Guedes, hän on ollut kanssani alusta alkaen, siis vuodesta 1964. Alottaissaan hän oli kai 14-15 vuotias, komea musta tukka ja nyt ihan kalju. Sitten on Guilherme Guedes, 24 vuotias. Hän on ollut meillä syntymästään alkaen, mutta ei tietysti kutomassa. Hänen äitinsä D. Conceição oli jo ennen Guilhermen syntymää meillä työssä, ei kutomassa, vaan keittiössä ja on edelleenkin.
Sitten on Hélio, ainakin 25 vuotta talossa ollut. Naisia on Dalva, ainakin 20 vuotta sitten aloittanut ja Elsa, ehkä 5 vuotta. Myös aloittelevaisia ovat Eunice, Cristiano ja Jaqueline.

Guilherme hoitaa kaikki asiat, ostaa ja myy, käy pankissa, kirjoittaa kaikki e-mail'it. Siinä he kaikki ovat. Ja ovat erinomaisia, työsopimus on sellainen: tulevat ja menevat koska haluavat, ei ole aikoja määrätty. Saavat palkan työn valmistuessa, neliometrihinnan mukaisesti. Ovat kai tyytyväisiä. Ja minä myös olen.

Eila
- huhtikuu 2003 -

LUE LISÄÄ EILAN KERTOMUKSIA

Vappuna 2003